Don Johnson Big Band

Don Johnsonin paluu suomalaisten huulille


Don Johnson Big Band, Lanzarote, 2009.   Kuva: Beat Back / Universal Music
Don Johnson Big Bandin tarinalla on yksinkertainen alku. Kolme kaveria tutustuu lukiossa ja alkaa soitella koulun musiikkiluokassa. Ei kokeellista taidemusiikkia, ei modernia rytmimusiikkia, ei progressiivista hiphoppia, vaan - bluesia ja päättömiä cover-biisejä. Eletään suunnilleen vuotta 1996: Fugeesin The Score jyrää listoilla, Martti Ahtisaaren presidenttikautta on takana vasta kaksi vuotta, Yhdysvallat on vielä hyvää pataa talebanien kanssa, ja kännykät ovat isoja, mustia ja epäkäytännöllisiä.

Pikakelauksella pari vuotta eteenpäin. Samat kolme kaverusta - Johannes Laiho, Tommy Lindgren ja Kari Saarilahti, kaikki nyt jo opiskelijoita - ovat siirtyneet musiikkiluokasta kosketinsoittaja Laihon kotistudioon Helsingin Lauttasaareen. Seuraan on liittynyt myös porvoolainen opiskelija sekä fanaattinen jazzin ja amerikkalaisten poliisisarjojen ystävä Pekka Mikkonen.

Yhdessä ja erikseen parikymppiset kaverukset alkavat äänitellä ensimmäisiä omia tuotoksiaan - ja päättömiä cover-biisejä. Ensimmäiset raidat kertovat paljon 80-lukulaisen lapsuuden vaikutteista. Nauhalle päätyvät mm. Ritari Ässä -sarjan teema, dubahtava instrumentaaliversio Kirkan klassikosta Surun pyyhit silmistäni sekä (sittemmin maanalaiseen aikakapseliin piilotettu) Barry Whiten ja hissimusiikin hengessä tuotettu kunnianhimoinen easy listening -teos.

Ensimmäiset Laihon ja Mikkosen yhteiset sessiot synnyttävät myös odottamatta bändille nimen. Harjoitustilan varauslistaa ylläpitävä täti tivaa nuorilta heidän orkesterinsa nimeä, mihin Mikkonen reagoi salamannopeasti sanoilla: "Don Johnson Big Band". Nimi ei unohdu, vaan alkaa ilmestyä bändin omiin tarpeisiinsa väsäämien CD-R-levyjen kansiin. Kukaan ei oikein tajua nimen ideaa, mutta siihen ollaan yksimielisen tyytyväisiä. Miehet alkavat hiljalleen tajuta kuuluvansa bändiin.

SÄÄSTÖPOSSUT RIKKI JA LEVYJÄ TUOTTAMAAN

Taas eteenpäin vauhdilla, tällä kertaa kevääseen 2000. Pari vuotta jatkuneiden sessioiden seurauksena on syntynyt 17 raitaa sisältävä albumi, jossa yhdistyy lähes loputon määrä musiikillisia vaikutteita hiphopista jazziin, klassisesta musiikista elektroon, dubista heviin. Graafikkoystävänsä avulla Don Johnson Big Band saa valmiiksi kukkakantisen debyyttilevynsä, joka kantaa nimeä Support de Microphones. Levy julkaistaan virallisesti aprillipäivänä 1.4.2000.

Säästöpossut ja opintolainarahat uhraamalla albumista teetetään 500 kappaleen minimipainos. Yhtyeen jäsenet tekevät listaa kaikista mahdollisista ystävistä ja tutuista, joille levyn voisi saada kaupaksi. Hinnaksi sovitaan 50 markkaa. Samaan aikaan bändin jäsenet kulkevat pitkin kaupunkia liimaillen levyä mainostavia tarroja ja julisteita katupylväisiin, muuntajakoppeihin ja raitiovaunuihin. Reput pakataan täyteen levyjä, ja pian uskalletaan ottaa myös ensi askeleet levykauppoihin. Kourallinen pieniä helsinkiläisliikkeitä suostuukin ottamaan omakustanteen hyllyynsä - jotkut viisi, jotkut kolme, jotkut yhden kappaleen.

Samoihin aikoihin laulaja Tommy Lindgren istuu iltaa ystäviensä kanssa helsinkiläisessä baarissa. Täysin sattumalta hän tapaa suuresti arvostamansa Giant Robot -yhtyeen kosketinsoittajan Kim Rantalan ja ojentaa tälle uunituoreen albumin. Rantala järjestää levyn heti baarin levysoittimeen, ja viikkoa myöhemmin Don Johnson Big Bandilla on tiedossaan ensimmäinen keikka helsinkiläisessä Mother-baarissa. Support de Microphones päätyy pian myös helsinkiläisen musiikkivaikuttajan DJ Bunuelin sekä muiden Rantalan tuntemien muusikoiden käsiin. Se alkaa hiljalleen soida radiossa - iltaisin, silloin kun soittolistat eivät jyrää kaikkea marginaalimusiikkia maan alle.

Toukokuun lopussa 2000 Don Johnson Big Bandistä julkaistaan ensimmäinen iso artikkeli Hufvudstadsbladet-lehdessä. Sana oudosta uudesta yhtyeestä alkaa kiertää toimittajien ja muusikoiden keskuudessa. Kukaan ei tunnu tietävän keitä tämän mystisen yhtyeen jäsenet ovat tai mistä he ovat ilmaantuneet. Levyarvostelut ovat kuitenkin toinen toistaan innostuneempia. Albumien myynti levykaupoissa kiihtyy, ja yhtyeen klubikeikat täyttyvät kiinnostuneista.

Parissa vuodessa Support de Microphones kasvaa kulttiklassikoksi, jonka kymmentä tuhatta lähentelevästä myynnistä aletaan puhua omakustanteiden Suomen ennätyksenä. Don Johnson Big Band solmii jakelusopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, palkkaa keikkamyyjän ja päätyy lopulta kesällä 2001 (kauhuissaan) ensi kertaa oikeille mutateltta-rock-festivaaleille. Provinssirockista Down By The Laituriin, Ilosaarirockiin ja Koneistoon ulottuva festarikesä on kuitenkin menestys, ja pian bändin klubikeikat ulottuvat ympäri Suomea.

BREAKING DAYLIGHT KORJAA POTIN

Yli kahden vuoden aktiivisen keikkailun jälkeen bändi vetäytyy loppuvuodesta 2002 jälleen studion uumeniin, valmistelemaan odotettua kakkosalbumiaan. Mukana on tällä kertaa Laihon, Lindgrenin, Mikkosen ja Saarilahden ohella myös uusia ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Laulaja Emma Salokosken, perkussionisti Giorgio de las Nievesin ja DJ Teddy Rokin myötävaikutuksella uusi Breaking Daylight -albumi saa keväällä 2003 lopullisen muotonsa.

Ennen albumin julkaisua solmitaan uusi yhteistyösopimus ison monikansallisen levy-yhtiön kanssa. Bändin jäsenet - täysin vakuuttuneina isojen levy-yhtiöiden vedätysasenteesta - ovat sopimuksen suhteen aluksi äärimmäisen epäileväisiä. Yhteistyö Universal Musicin kanssa osoittautuu kuitenkin hyväksi valinnaksi: levy-yhtiö antaa bändin suosiolla pitää taiteellisen vapautensa ja keskittyy innostuneesti markkinoimaan ja promotoimaan uutta albumia. Monet levy-yhtiön työntekijät paljastuvat myös aidosti musiikkia rakastaviksi ja ymmärtäviksi ihmisiksi.

Muutamaa kuukautta myöhemmin levyn ensimmäinen single One MC, One Delay on jo muodostunut kaiken kansan tuntemaksi ralliksi, jota bändin jäsenet hädin tuskin itsekään enää kestävät kuunnella. Ja siinä sivussa Breaking Daylight on noussut suoraan Suomen virallisen albumilistan kärkeen, pysynyt ykkösenä kolme viikkoa sekä ylittänyt platinalevyihin oikeuttavan 30 000 kappaleen myynnin. Vuoden 2004 alussa järjestettävässä Emma-gaalassa se palkitaan vielä vuoden parhaana Hiphop/Dance-albumina, kun taas One MC, One Delay korjaa vuoden parhaan biisin palkinnon.

SIELUT MYYTY HITTIKONEISTOLLE?

Aika helposti voisi kuvitella, että vaatimattomasti alkunsa saanut Don Johnson Big Band olisi nyt lopullisesti sielunsa myynyt, mainstreamin pyörteisiin imaistu varjo entisestään. Onko näin, yhtyeen laulaja Tommy Lindgren?

"No ei hitossa ole! Meidän tavoitteena on alusta lähtien ollut tehdä itsemme näköistä ja kuuloista musiikkia - sekä nauttia sen tekemisestä niin paljon kuin mahdollista. Ja täysin vilpittömästi voin sanoa, että edelleen on hauskaa. Ehkä hauskempaa kuin koskaan. Me olemme todella iloisia ja ylpeitä siitä, että olemme olleet mukana murentamassa tämän maan popedoihin ja eppunormaaleihin ikuisesti nojaavaa pop-musiikin perinnettä. Eikä sitä työtä ole missään nimessä tarvinnut yksin tehdä. Tänä päivänä Giant Robotin ja Quintessencen kaltaiset bändit nousevat myyntilistoille, ja vielä ihan kärjen tuntumaan. Sitä ei vielä muutama vuosi sitten olisi voinut kuvitella mahdolliseksi."

Alalla, jota niin usein hallitsevat ison rahan markkinointisuunnitelmat sekä tarkkaan hiotut brändit, Don Johnson Big Band on tehnyt kaiken itse, alusta lähtien, omilla ehdoillaan. Samalla se on saanut vakuutettua jopa monet paatuneimmista musiikkibisneksen konkareista siitä, että itsenäinen työ ja musiikkiin kohdistuva intohimo voivat parhaimmillaan johtaa hienoihin tuloksiin. Tai niin kuin Don Johnson Big Bandin saksofonisti Pekka Mikkonen sanoo: "Kyllähän kaupallista menestystä voi kai saavuttaa sieluaan myymättäkin."

Helpoin tapa vakuuttua Don Johnson Big Bandin rehellisestä asenteesta musiikintekoon on bändin energisillä ja loputtoman viihdyttävillä keikoilla. Keikat ulottuvat edelleen aina pienistä klubinurkkauksista maamme isoimmille festivaalilavoille. Ja entistä useammin myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Ehdottomia kohokohtia ovat olleet esiintyminen Porin Kirjurinluodolla kesällä 2003 yli 26 000 katsojan edessä sekä jo useampana kesänä toistuneet riehakkaat festarikeikat Provinssirockissa ja Ilosaarirockissa. Keikoilla Johnsoneiden lumoihin tuntuvat vaipuvan ihan kaikki - paatuneista hevareista nuoriin hiphoppareihin ja heidän äiteihinsä. Tietääkö edes Lindgren miksi?

"En tiedä. Mutta kai sillä on vaikutusta, että meillä on itsellämme niin hauskaa soittaessa. Jos ihmiset maksavat siitä, että pääsevät meitä kuuntelemaan, meillä on silloin velvollisuus antaa kaikkemme lavalla ja yrittää tuottaa iloa myös yleisölle. Kun se tapahtuu keikan aikana, omien silmien edessä - kun näkee ihmisten hymyilevän... Se on yksinkertaisesti maailman paras tunne. Mitkään sanat eivät riitä sitä kuvaamaan."